Luovuus käytettävyyssuunnittelijan työssä

Käyttäjäkeskeinen suunnitteluprosessi on kuluneena vuosikymmenenä selvittänyt tiensä yhä useampaan tuotekehitysprosessiin. Metodit ovat hyvin kaavamaisia ja usein helposti sovellettavissa projektiin kuin projektiin. Aluksi tehdään asiantuntija-​​arviointia käytettävyysongelmien löytämiseksi. Tämän jälkeen kartoitetaan käyttäjätarpeita ja käyttäjän mielipiteitä käyttäjätutkimuksella. Näitä tietoja hyödynnetään konseptoinnissa ja lopulta konseptia ja/​tai prototyyppiä arvioidaan yhdessä käyttäjän kanssa. Loppukäyttäjä on siis mukana useassa eri vaiheessa, jolloin voidaan varmistua, että suunniteltava tuote todella palvelee käyttäjän tarpeita miellyttävästi ja tehokkaasti.

Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt, että kovin on kaavoihin kangistunutta touhu, jos sama prosessi toistuu kerta toisensa jälkeen. Miten tällaisessa toiminnassa voisi omat työmenetelmät kehittyä? Miten käytettävyyden tutkimusmetodit voisivat kehittyä, jos vuodesta toiseen nojataan haastatteluun ja vanhan ohjelmiston läpikäyntiin? Miten ylipäänsä käytettävyystutkimuksen ala voisi kehittyä, elleivät käytettävyystutkijat aktiivisesti yrittäisi keksiä muita vaihtoehtoisia tapoja hankkia, käsitellä ja hyödyntää käyttäjätietoa?

Käytettävyyssuunnittelu vaatii luovuutta. On tärkeää miettiä joka kerta, miten juuri tässä projektissa ja juuri tältä käyttäjäryhmältä saa irti riittävän määrän oleellista tietoa. Jopa vieläkin tärkeämpää on miettiä, kuinka mahdollisesti hyvinkin heterogeeninen ryhmä suunnittelijoita sisäistää käyttäjätiedon niin, että todellisuudesta tulee heille mahdollisimman elävä kuva, vaikka he eivät itse olisikaan tavanneet loppukäyttäjää tai tutustuneet käyttökontekstiin.

Perinteisesti suunnittelussa on hyödynnetty käyttäjäpersoonia, jotka kuvaavat tutkittuja käyttäjiä kuitenkin fiktiivisten henkilöiden avulla. Toisinaan pelkkä käyttäjäpersoonakortti ei riitä ilmaisemaan käyttäjätarpeita, mutta mielestäni sivujen mittaiset käyttäjävaatimusdokumentit ovat myös omiaan tappamaan luovuuden. Sarjakuvamuotoiset skenaariot ovat helposti luettavia ja niiden käyttöä, käyttäjäpersoonien ohella, alan kirjallisuudessa suositellaankin kirjallisen tekstin sijasta. Mielestäni ei kuitenkaan kannata rajoittua vain persoonoihin ja skenaarioihin. Mitä jos skenaarion esittäisikin teatterilla, jolloin käyttäjien tunteita ja mielialoja saisi ilmaistua paremmin? Jos persoonassa täytyisi esittää hyvin paljon erilaisia asioita, voisi hyödyntää esittelytekstin sijasta vaikkapa taloudesta tuttua SWOT-​​kaaviota. Mitkä ovat tulevan järjestelmän vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet ja uhat suhteessa käyttäjään? Jos käyttäjätutkimuksen tulokset ovat vahvasti käyttäjätarvepainotteisia, niin miksi näistä ei voisi muodostaa konkreettista toivomuskaivoa paperinpalasten ja säkin avulla. Näitä toivomuksia suunnittelijat sitten lukisivat vuorotellen workshopissa vetäen toiveen aina ensin kaivosta arvalla. Vanhasta karvahatun syömisestä vetoa, että tilanne on inspiroivampi kuin käyttäjätarpeiden lukeminen valkokankaalta kalvosulkeisista.

Luovuutta tarvitaan käyttäjätiedon siirtämisessä suunnittelijoille, mutta toisinaan itse suunnittelutilanne on sellainen, että se pitää etukäteen suunnitella. Paikalla saattaa olla konseptisuunnittelijoita, käytettävyysasiantuntijoita, asiakkaan edustajia sekä jopa loppukäyttäjiä. On tärkeää, että kaikki suunnitteluryhmän jäsenet saavat tuotua ajatuksensa ilmi. Toisaalta, vaikka ryhmä olisikin toisilleen entuudestaan tuttu ja konseptointia on tehty yhdessä pidemmänkin aikaa, olisi välillä hyvä kokeilla uusia menetelmiä, joilla voidaan saavuttaa entistä luovempia tuloksia.

Helposti suunnitteluworkshopeissa vain aletaan piirtää ehdotuksia skisseinä. Huonoimmassa tapauksessa yksi aktiivinen piirtää ja muut kommentoivat. Konseptoinnissa voisi paremmin hyödyntää erilaisia ajattelun ja keskustelun apuvälineitä, kuten Edward de Bonon kuutta ajatteluhattua tai tuplatiimiä. Kuudessa ajatteluhatussa käytetään ideointiin tai arviointiin kuutta eri näkökulmaa (objektiivisuus, tunteet, riskit/​heikkoudet, edut, hulluttelu, ajankäyttö/​järkevyys) joko niin, että kaikilla suunnittelijoilla on samaan aikaan yhteinen näkökulma tai kaikki edustavat eri näkökulmaa. Tuplatiimissa ideoita työstetään ensin yksin ja sitten pareittain valitaan kummankin jäsenen parhaat ideat, jotka kiinnitetään seinälle kaikkien nähtäville. Kaikkien parien ideoista äänestetään pienten esittelyiden jälkeen parhaat ajatukset ja ideat jatkokäsiteltäväksi esimerkiksi tuplatiimissä. Tämä voi ensi kuulemalta tuntua hankalalta pelkässä käyttöliittymäkonseptoinnissa. En kuitenkaan näe mitään estettä sille, etteikö käyttöliittymän informaatioarkkitehtuuria tai sivurakennetta voisi lähteä ratkomaan tuplatiimien avulla. Jos ajatellaan ihan konkreettista skissien tekemistä, voisi ideointimenetelmää nimeltä 635 soveltaa helpostikin. Menetelmässä kuusi osallistujaa kirjoittaa aina kolme ideaa paperille viidessä minuutissa. Sitten papereita vaihdetaan ja seuraava jatkaa kolme uutta ideaa liittyen edellisen ideoihin. Ihan hyvin voitaisiin samalla tavalla tuottaa käyttöliittymänäyttöjä: ensimmäinen piirtää näyttöön muutaman oman ideansa ja seuraava jatkaa siitä mihin edellinen jäi, niin kuin hän tilanteen näkee. En tietysti takaa, että tämä toimii, mutta kannattaisihan sitä kokeilla, sillä vain kokeilemalla löydämme uusia tapoja luovaan konseptointiin.

Tässä oli muutamia esimerkkejä keskustelun avaajaksi. Ehkä teillä lukijoilla on lisää luovia ideoita luovan ilmapiirin ylläpitämiseksi?